Kävimme puolison kanssa taidenäyttelyssä Lontoossa. Näytteillä Tate Britain'issa Millbank'illa on 15 toukokuuta saakka kolmen 1800-lukuisen sukulaissielun maisemataidetta. Jumalaiset kuvantekijät ovat englantilainen JMW (Joseph Mallord William) Turner, amerikkalainen James McNeill Whistler ja ranskalainen Claude Monet. Eli oltiin kovassa seurassa. Turner on vanhin näistä ja oli esikuvana molemmille nuoremmille, jotka olivat aikalaisia. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Näyttelyn antiin liittyy oleellisesti myös kaksi kirjoittajaa, englantilainen John Ruskin (mm. taidekriitikko ja varhainen ympäristöajattelija) ja ranskalainen symbolistinen kirjailija-runoilija Stéphane Mallarmé, Monet'n ja Whistler'in ystävä ja mentor. Ruskin oli itse taidemaalari, mutta myös tyypillinen kriitikko, ja oli kutsunut arvosteluissaan Whistler'in taidetta "maalin heittämiseksi yleisön kasvoille". Whistler haastoi kriitikon oikeuteen ja voitti jutun mutta joutui pysyvästi rahapulaan. Ruskin oli rikas mies, joten häviö ei vaikuttanut häneen taloudellisesti, sen sijaan hän kärsi mielisairaudesta koko loppu elämänsä.

 

Maalareiden aikaan Lontoo oli sananmukaisesti tukehtumassa saasteisiin. Erityisen hyvin kaupunkia vaivannut hernerokkasumu "smog" näkyy Monet'n kuvissa Thamesin yli kohti parlamenttitaloa, jota voi nykyisin parhaiten ihailla turistinähtävyys London Eye'sta. Esimerkkinä saastaisesta sadan vuoden takaisesta Lontoosta olkoon Monet'n maalaus "Effect of Sunlight in the Fog" vuodelta 1901.

50- ja 60-luvuilla Lontoossa käyneet muistavat vielä nämä savusumut, jotka ovat nyt tyystin hävinneet. Paras esimerkki siitä, että ihmisen järjestelmä on itsestään korjaava ja näin osa luontoa. Mitenkään tietenkään vähättelemättä ympäristövaaroja.

Kaikilla kolmella varsinkin tietysti Monet'lla ranskalaisena on vaikutusta myös suomalaisiin, varsinkin aikalaisiin, mm. Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela, Ellen Thesleff ja Helene Schjerfbeck opiskelivat Ranskassa.

Muuten sattumoisin katselin Wappujuhlallisuuksien lomassa Suomen merimieskirkon Brysselin pappilasta lainatun Timo Koivusalon Sibelius-elokuvan, joka oli paljon parempi kuin ennakko-odotukset antoivat olettaa. Ulkomaisille katsojille elokuvan seuraaminen on ehkä vaikeaa, koska siinä ei Sibeliuksen ystäviä esitellä kunnolla, eli oletetaan katsojalle tietty kulttuuritietämys. Voi tietysti sanoa, että ei sitä välttämättä ole suomalaisillakaan katsojilla. Ja ehkä tässä elokuvassa odotetaan katsojalta selvästi liikaa.

Ja vielä tuli mieleen, että:

Kauneus on katsojan silmässä, kun joku on sen sinne laittanut.